Anna-Kaisa Vuonokari



Eräänä päivänä väsyin, marssin kaupungin keskustaan, valitsin ne isot talot, joita pidin rumimpina, tartuin jokaista kulmasta kiinni ja heilautin nurin. Raahasin rakennusjätteet ja muun roinan kaupungin ulkopuolella, jätin jäljelle vain palasia talojen perustuksista, joista rakensin muurin alueen ympärille.

Muurista huolimatta alueelle kuului liikaa meteliä ulkopuolelta. Tukin ympärillä olevat tiet, ja ohjasin liikenteen kauemmas. Rakensin tunneleita, joita myöten autot pääsivät kulkemaan ohi.

Pöly alkoi hiljalleen laskeutua.

Perustuksista irronneilla murikoilla tein pengerryksiä, ja sorasta käytäviä. Istutin puita, niistä kasvoi suuria ja paljaita.

Tässä vaiheessa alkoi ihmisiä poiketa sisään. Pari poliisiakin kävi, he tulivat pontevina, mutta sisälle ehdittyään vaikenivat ja antoivat kätensä riippua. Ja joitakin ohikulkijoita poikkesi, ehkä entisiä asukkaita, en tiedä

Joku polvistui maahan alueen toisessa päässä ja alkoi myös pyöritellä lohkareita pengerryksiin, tai tasoitella soraa hitaasti sormillaan.

Jotkut jäivät hiljaa istumaan, ja vähitellen heidän kasvojensa kireys valahti, posket alkoivat roikkua ja he harmaantuivat liikkumattomiksi rauhallisiksi kiviksi tähän puistoon,

joka on vielä väritön, jossa on paljaita haarakkaita suuria puita, betonista rakennettuja pengermiä, joilla kasvaa kuihtuneita kasveja, joilla on luidenkaltaiset oksat, joissa on väkäsiä

Ja kukkia joiden terälehdet ovat nekin luovuttaneet värinsä ja laskeutuneet, tai jo tippuneet.

Voi kuunnella soran himmeää helinää sormien läpi, ja narahduksia eri puolilta. Pihaa. Melodiattomia ääniä, rahinaa.

Toisen ihmisen hitaiden askelten ääni, joista kuulee niiden levollisina, katsomatta päin, menevän ohi. 

Kun huokaa pitkään ilman intohimoa suu auki, vain tuottaaksen sen äänen, voidakseen kuulla oman äänensä aiheuttamatta melua.

Keskellä kaupunkia huokauksen ääni

onkaloita, tyhjiä tiloja, aavikoita erämaita

Pitkään esteettä kulkeva tuuli,

tyyntynyt säätila




PUISTO, kokoelmasta MAHDOTON KAUPUNKI